Vaikka Prinsessaan sovellettiin lähes kaikkia mahdollisia hoitomuotoja, hän jostain syystä välttyi lobotomialeikkaukselta. Yksi teoria on, että hän oli niin viihdyttävä ja iloinen, ettei häntä haluttu leikata. Toisten päätelmien mukaan Prinsessa olisi varmasti leikattu, mutta hän onnistui omalla luontaisella oveluudellaan väistämään toimenpiteen.

Suomessa lobotomialeikkauksia tehtiin etenkin levottomille skitsofreniapotilaille yhteensä noin 1500 kappaletta. Kellokosken sairaalassa leikkauksia  tehtiin noin 200 tohtori Teuvo Mäkelän johdolla. Mäkelä (elokuvassa Pertti Koivula) teki niin sanotun ”pienen viillon”, jolla aivoja ei tuhottu aivan niin paljon kuin yleiseti käytössä olleella ”suurella viillolla”. Lobotomia oli aluksi niin suosittu, että Mäkelä kiersi kiireisenä ympäri Suomea operoimassa potilaita. Leikkauksiin oli pitkät jonot ja jopa lääkärit laittoivat omia sukulaisiaan jonojen ohitse leikkaukseen.

Myös elokuvassa ylilääkäri Soinisen lähisukulainen on ensimmäisten Kellokoskella leikattavien joukossa. Lisäksi lobotomiahoitoa elokuvassa kokee myös yksi sairaalan potilaista. Hän toteaa leikkauspöydällä ”Matka Nobelilla palkittuun lobotomiamaailmaan alkaa”, viitaten lobotomialeikkauksen keksijän Egas Monizin vuonna 1949 saamaan lääketieteen Nobel-palkintoon.  Leikkaus muuttaa kyseisen terävän ja puheliaan potilaan hiljaiseksi ja passivoituneeksi- toki myös rauhalliseksi.

Standardilobotomialeikkauksessa potilaan ohimoon porattiin paikallispuudutuksessa pienet reiät. Rei’stä vietiin leukotomiksi kutsuttu instrumentti, jolla tehtiin viuhkamaiset viillot otsalohkojen valkean aineen läpi. Näin katkaistiin hermoradat otsalohkoista aivojen tunnetiloja säätelevään keskukseen.

Leikkauksen uskottiin rauhoittavan potilaita, helpottavan heidän ahdistuneisuutta, syyllisyyttä ja pelkotiloja. Leikkaus sinällään ei poistanut harhoja eikä parantanut potilaita, vaan se auttoi hillitsemään oireita, potilaat eivät välittäneet enää harhoistaan.

Leikkaus toi mukanaan myös haittaoireita; oma-aloitteisuus ja kyky toimia itsenäisesti aleni ja potilaat olivat tahdittomia kielenkäytössään. Älykkyysosamäärä ei varsinaisesti laskenut leikkauksessa, mutta potilaista tuli usein liian hyväntuulisia, lapsellisia ja kyvyttömiä kontrolloimaan omaa esiintymistään.

Klorpormatsinin ja Impraminin käyttöönotto syrjäytti lobotomian Suomessa 1960-luvulla. Jo vuonna 1950 Lyyli Kinnunen kirjoitti Mielisairaanhoito-oppikirjassaan: ”Todennäköisesti tullaan sitä [lobotomiaa] käyttämään vain niin kauan, kunnes parempia menetelmiä keksitään.”